Kovin on käyrä

Ranskan Bretagnessa avattiin pääsiäisen alla mielenkiintoinen silta. Tämä Térénez'n silta on pituudeltaan 515 metriä ja sen pääjänteen pituus on 285 metriä. Nämä lukemat sinänsä eivät sinänsä nostata kulmakarvoja, mutta sillan kaarevuus kylläkin.



Pont de Térénez (kuva transporteurs.net)

Silta ylittää l'Aulne-joen ja lyhentää matkaa Brestistä Crozonin niemelle kolmisenkymmentä kilometriä.



Paikalle vuonna 1925 rakennettu silta tuhoutui toisen maailmansodan loppumelskeissä ja sen tilanne valmistui vuonna 1951 uusi riippusilta, jonka betonirakenteiden kunto on käynyt heikoksi.

Uusi silta on voimakkaalla kaarella, jotta nykyisen sillan päissä olevista jyrkistä mutkista päätään eroon. Näin vahvasti kaarevan vinoköysisillan lujuuslaskelmat eivät ole helppoja. Lopputulos on näyttävä; toivottavasti myös pitkään kestävä.

Arvoitus

Eilen putkahti postilaatikkoon Uudenmaan ELY-keskuksen laatima tiedote, jossa kerrotaan muun muassa, että "Espoossa korjataan Helsingin ja Stensvikin ramppisillat".

Otsikko herättää verraten paljon kysymyksiä, alkaen siitä, missä päin Espoota voisi olla "Helsingin ramppisilta".

Onneksi tiedotteessa on karttapalveluun linkki, jonka kautta asia selviää. Kyseessä on Länsiväylän Matinkylän liittymän kaakkoissektorin ramppipari, josta toinen välittää liikennettä Helsingin suuntaan ja toinen Kivenlahden eli Stensvikin suunnasta. Gräsanojan ylittävät sillat on rakennettu vuonna 1964 ja varmasti ovat kunnostuksen tarpeessa.

Siltojen nimet on varmaankin poimittu jostain siltarekisteristä, johon niiden nimet on puoli vuosisataa sitten merkitty nimet tuolloisten olosuhteiden mukaisesti. Tosin Matinkylän liittymä ei kyllä ole ainoa Länsiväylän liittymistä, josta on rampit Helsingin ja Kivenlahden suuntaan eli nimiä ei alun pitäenkään ole valittu kovin viisaasti. Mutta sen viisaampaa ei ole laatia tiedotteita, joiden otsikko takuuvarmasti johtaa harhateille.

Mutkia mutkia enemmän mutkia

Alun toistakymmentätuhatta vuotta sitten jääkauden päättyminen ja mannerjäätikön vetäytyminen muokkasi Suomen maastoa aika vahvalla pensselillä. Salpausselkien tienoot ovat maaston muodoltaan varsin vaihtelevia ja mäkisiä.

Kun tällaiselle seudulle aikanaan on tehty maanteitä, tuloksena on joukko teitä, jotka ansaitsevat paikkansa tavattoman mutkaisten teiden arvovaltaisessa joukossa.

Teillä ja Turuilla mainitsee tässä yhteydessä neljä tietä Hämeestä ja läntisestä Kymenlaaksosta:



Vuolenkosken ja Jokuen välinen maantie 3631 kulkee Kymijoen linjaa seuraten ensimmäisen ja toisen Salpauselän väliä. Kymijoki kulkee jylhässä maisemassa ja tie kulkee lähellä entisiä eteläisen Suomen jylhimpiä koskia, Mankalan koskia. Koskijaksohan tuhottiin 1940-luvulla vaihtamalla kosket pienehköön Mankalan voimalaan. Tie kulkee Kymijoen yli Mankalan voimalapatoa ja on paikoitellen aikamoisilla rypyillä sekä vaaka- että pystysuuntaan.



Maantie 3631

Vesivehmaan ja Kalkkisten välinen maantie 3132 oli pääreitti Lahden ja Sysmän välillä ennen Pulkkilanharjun tien valmistumista. Tien profiili on varsin haastava. Takavuosilta mainitaan, että linja-autot varsin usein jäivät talvikeleillä jumiin laaksojen pohjalle. Tien eteläosa on oikaisuremonteilla "pilattu", mutta pohjoisosassa on vuoristoratatunnelma tallella.

Lammin ja Hausjärven Oitin välinen entinen nelostie, nykyinen maantie 2951, on sekin aikaisemmin ollut kuuluisa poikkeuksellisesta mutkaisuudestaan. Tätäkin tietä on oiottu ja se on päällystetty, mutta entisaikojen mutkien fiilistä on vielä jäljellä.

Hauhon ja Luopioisten entisten kuntien rajamailla Kuohijärven länsipuolella kulkee maantie 13933, Avuksentie. Tie kulkee vesistönhaarojen välisen vedenjakajan yli varsin möykkyisessä maisemassa ja nousee kuutisenkymmentä metriä Kuohijärven pinnan yläpuolelle. Tie on kapeahko soratie, jonka mutkissa odottaa näkevänsä oman autonsa perävalot.

Pitkiä ja pätkiä

Kuinka kaukana on tien viitoituskohde? Vaihtelee.

Suomalainen varsin yleinen käytäntö on, että pitkät valtatiereitit pilkotaan viitoitusosuuksiin, joilla usein on pituutta noin 100-200 kilometriä. Pohjoisen ja itäisen Suomen harvaan asutuilla seuduilla osuuksilla on usein enemmänkin pituutta.

Maan pisin yhtenäinen viitoitusosuus on valtatie 21 Tornio-Kilpisjärvi. Tällä osuudella on pituutta 459 kilometriä. Toiselle sijalle pääsee nelostie Jyväskylän ja Oulun välillä, noin 340 kilometriä. Muita pitkiä osuuksia ovat nelostie Rovaniemi-Ivalo (290 km), valtatie 23 Pori-Jyväskylä (270 km) ja viitostie Kajaani-Kuusamo (246 km).



Toisaalta varsin lyhyitäkin osuuksia on. Esimerkiksi valtatiellä 15 Kotkan ja Kouvolan välinen 50 kilometrin pätkä on oma viitoitusosuutensa. Kantateillä pätkät ovat verraten yleisiä. Maan pisimmän kantatien 58 Oriveden ja Kangasalan välinen viitoitusosuus on vain 36 kilometrin pituinen.



Ruotsissa on käytäntönä varsin pitkät viitoitukset. Esimerkiksi Tukholmasta on E4-tielle viitoitus Helsinborgiin 560 kilometrin päähän. E4:n pohjoisin viitoitusosuus on Sundsvall-Haaparanta, 646 km.



Norjassa viitoitus on vähän hällä väliä -tyyliin hoidettu ja etäisyyskilvet ovat verraten harvinaisia. Pohjoisessa Norjassa saattaa nähdä suuriakin lukemia:



Pilkotuin valtatie Suomessa on viitostie. Sen viitoituskohteet etelästä lukien ovat Mikkeli, Kuopio, Iisalmi, Kajaani, Kuusamo, Kemijärvi ja Sodankylä; tie on siis jaettu seitsemään palaseen, joista osa on alle 100 kilometriä pitkiä.

Lyhyitä viitoitusvälejä on aikojen saatossa myös yhdistetty pitemmiksi. Esimerkiksi Helsingistä oli itään kuljettaessa ennen viitoituskohteena 50 kilometrin päässä sijaitseva Porvoo, mutta nykyisin kohteina ovat Kouvola ja Kotka, joihin kumpaankin on noin 140 km matkaa. Kolmostien moottoritien valmistuttua Hämeenlinna viitoituksen kohteena vaihtui Tampereeseen. Tämä olikin loogista, koska Tampereelta tie viitoitettiin Helsinkiin asti.

Seututeillä sitten käytäntö vaihtelee hyvinkin paljon. Eräänlaisen aasipalkinnon ansaitsee Vääksyn ja Vierumäen välinen seututie 313, joka Vääksyssä viitoitetaan, no minnekä muuallekaan kuin Vääksyyn!