Sillan uusi elämä

Helsingin Sanomat uutisoi syyskuussa 1981, että Rönnin silta Orivedellä on myyty 32 000 markalla. Summa vastaa runsasta 14 000 euroa vuoden 2019 rahassa.

Rönninsalmi on kapeikko Längelmävedessä. Paikka on varsin tunnettu laajoja kansalaispiirejä kokoavasta huvittelupaikasta, Rönnin lavasta, jota pitää Eräjärven Urheilijat ry. Salmen ylittää Oriveden-Eräjärven-Kuhmalahden maantie, nykynumeroltaan 3260.


Rönninsalmi

Eräjärveltä salmen eteläpuolelta löytyi sotien välillä hyvälaatuisia mineraaleja. Kaivannaisten kuljettaminen Orivedelle junaan oli hankalaa Rönninsalmessa olleen lossin takia. Vuonna 1927 ryhdyttiinkin rakentamaan salmen ylitse ristikkosiltaa, joka valmistui vuonna 1930. Tämä käytännössä päätti laivakuljetusten ajan seudulla.

Vuonna 1973 Eräjärven kunnan aika tuli täyteen ja se liittyi Oriveteen, Rönnin seutu mukaan lukien.

Vuoden 1930 autokalusto oli kovin vaatimatonta ja sillan 3,8 metrin korkeusrajoitus rupesi olemaan pullonkaula. Maantiekin oli parannettu ja Längelmäveden toisen haaran ylitse Maljastensalmeen oli vuonna 1964 valmistunut komea kaarisilta. Niinpä paikallinen tie- ja vesirakennuspiiri laittoi sillan myyntiin.


Vanha silta (Helsingin Sanomat)

Myynti oli tehty siten rakennusperinnön säilyttämiseksi, että silta haluttiin myydä ensisijaisesti sillaksi ja vasta toissijaisesti romuraudaksi. Silta oli hyväkuntoinen, mutta väärässä paikassa.

Silta matkasi sitten Etelä-Pohjanmaalle Kurikkaan, jossa se edelleenkin palvelee Tripuusenmäen liikennettä Kyrönjoen yläjuoksun ylitse.


Tripuusensilta, Kurikka

Rönninsalmen sillan perustukset oli 1920- ja 1930-lukujen taitteessa tehty hyvin. Ne kävivät uuden palkkisillan perustuksiksi.


Rönni nykyasussaan; palkkisilta Rönninsalmen ylitse

92

Sen lisäksi, että kantatie 92 on Suomen pohjoisin kantatie, se on osa tärkeää pohjoisen itä-länsisuuntaista tietä. Tiellä on ollut yhtenäinen numerointi 92 Suomen ja Norjan puolella vuodesta 2016. Tie kulkee noin 190 km Suomessa ja 130 km Norjassa.


Reitti Kautokeinon pohjoispuolelta Kaarasjoen, Karigasniemen, Kaamasen, Sevettijärven ja Näätämön kautta Neideniin.

Tien historia on monipolvinen. Norjan Kaarasjoelta oli jo 1900-alkupuolella jonkinlainen tie Jäämeren rantaan, Porsanger-vuonon pohjukan Lakselviin. Kaarasjoelta oli tie myös Inarijoen rantaan Suomen Karigasniemen kohdalle. Suomi ryhtyi rakentamaan tietä Karigasniemeltä Inarin suuntaan 1930-luvulla, mutta siitä ei saatu valmiiksi kuin noin 10 kilometriä, kun sota syttyi. Saksalaiset näkivät tielinjan reittinä merelle ja rakensivat sen valmiiksi vuoteen 1943 mennessä. Lapionvarressa olivat neuvostoliittolaiset sotavangit ja vankityövoimaa myös Saksasta.

Petsamon menetyksen jälkeen nelostien pohjoinen osuus käännettiin Ivalosta Inarin ja Kaamasen kautta Karigasniemelle. Vuonna 1958 valmistui silta Suomen ja Norjan välille.


Viivoitin on ollut keskeisin suunnitteluinstrumentti Kaamasen ja Karigasniemen tien piirtäjällä. Maaston harjanteet kulkevat poikittain tien suuntaan nähden ja tie on melkoisen mäkinen.

Samoissa sotien jälkeisissä järjestelyissä Petsamon kolttasaamelaiset asutettiin Sevettijärvelle Inarijärven pohjoispuolelle tiettömän taipaleen päähän. Vasta 1960-luvun lopulla valmistui polkutie Sevettijärvelle ja sitä jatkettiin 1970-luvulla Norjan rajalle Näätämöön.


Näätämö, rajakauppaa

Tie uusittiin vuoteen 1985 mennessä nykyiselle tasolleen ja se sai numerokseen 971. Norja teki tien Näätämöstä Neideniin E6-tielle ja antoi sille numeron 893.


Sevettijärven tie kulkee pääosin metsämaisemassa.


Myös vettä näkyy usein.


Tunturimaisema on matalaa.


Norjan 92:n itäosa ei ole kovinkaan kaksisessa kunnossa. Näätämö sijaitsee varsin matalalla (noin 90 metrin korkeudella), eikä laskeutuminen meren rantaan ole samalla tavalla dramaattinen kuin esimerkiksi tie Kilpisjärveltä Skibotniin.

Norja oli 1970-luvulla parantanut Kaarasjoelta länteen kulkevaa paikallistietä ja jatkanut sitä Kautokeino ja Altan väliselle tiellä 93 saakka. Tämä tie sai numerokseen 92 ja numerointi jatkui itään Tenojoen pohjoispuolta Tana Bruhun saakka, vaikka Kaarasjoen ja Utsjoen välinen tie puuttuikin välistä.


Osa Kaarasjoen-Kautokeinon tietä kulkee avoimessa tunturimaisemassa.

Kaarasjoen ja Utsjoen välisen tien valmistuttua Norja teki vuonna 1983 luokitus- ja numerointijärjestelyjä: E6 reititettiin Kaarajoen kautta, jolloin Lakselv-Kaarasjoki-Karigasniemi-tien numero 96 poistui käytöstä. Kaarasjoki-Karigasniemi-osuus sai sen sijaan numeron 92.


Pohjoisen teillä on poroja. Niitä kannattaa varoa.

Suomessa tehtiin iso numerointiuudistus vuonna 1996. Tuolloin nelostie käännettiin Kaamasesta Karigasniemen sijaan Utsjoelle, jonne oli valmistunut silta Norjaan. Karigasniemen tie muuttui kantatieksi ja sille annettiin sama numero 92 kuin Norjan puolella. Valtion rajat ylittävä numerointi on verraten harvinaista.

Viimeisin uudistus tapahtui vuonna 2016, kun Sevettijärven tie 971 ja Norjan 893 muutettiin tieksi 92 nekin. Näin syntyi 320 kilometriä pitkä yhtenäinen numerointi, joka ylittää Suomen ja Norjan rajan kahdesti.


Sevetin tien varressa pääsee tutustumaan kolttasaamen ortografiaan.

Tie 92 jo sinänsä on oikotie, vaikkakaan ei mahdottoman dramaattinen: Kirkkoniemen ja Kaarasjoen välimatka on E6-tietä 320 km ja 92-tietä "vain" 55 kilometriä lyhyempi, 265 km. Suurempi tien kuormittaja on pohjoisen ja Norjan ja etelän välinen liikenne. Kirkkoniemestä on Sevettijärven ja Ruotsin kautta noin 630 kilometriä lyhyempi matka Osloon kuin valtakunnan omaa E6-tietä. Karigasniemen kautta puolestaan kulkevat pyhiinvaellusmassat kohti Nordkappia.


Norjalaiset ovat sählänneet numerointijärjestelmänsä melkoisesti. Nykyisin tie 92 on valtiontie ja se merkitään vihreäpohjaisella numeroinnilla. Kaikkialla muutos ei näy.

Tuntsa

Talvisin kun pakkasennätyksiä hehkutetaan aamutelevisiossa, paikka Naruska on usein listoilla. Naruska on kylä itärajan pinnassa, linnuntietä noin 45 kilometriä pohjoiskoilliseen Sallasta.


Tie Naruskaan haarautuu Sallan ja Savukosken välisestä seututiestä 965.

Jos oikein mahdottoman syrjäistä seutua Suomesta haetaan, yksi vaihtoehdoista on Tuntsa. Se sijaitsee Naruskan "takana", noin 100 kilometrin mittaisen soratietaipaleen päässä. Seutu on vedenjakaja-aluetta, jonka jokien vedet laskevat niin Perämereen, Jäämereen kuin Vienanmereenkin.


Tunstajoki

Miksi sinne yleensäkin on tie?

Vanhempi polvi muistaa Tuntsan metsäpalon eräänä maan suurimmista tulipaloista. Se syttyi Neuvostoliiton puolella heinäkuussa 1960 ja levisi Suomeen. Suomessa paloi noin 20 000 hehtaaria, josta puolet varsinaista metsämaata ja toinen puoli rääseikköä ja muuta joutomaata. Paloa sammuttamassa oli viitisen sataa miestä tiettömien taipaleiden takana. Palon sammuttua alkoi Euroopan suurin savotta, joka työllisti enimmillään tuhatkunta henkilöä kerrallaan. Palon vaurioittamia puita korjattiin vuoteen 1967 saakka. Koska puiden rungot ja oksat olivat hiiltyneet, työtä kutsuttiin nokisavotaksi ja metsureille maksettiin nokilisää.

Palon aikaan Naruskajärvelle noin 50 kilometrin päähän Sallan-Savukosken maantiestä oli tie. Sen jatkeeksi rakennettiin caterpillareilla ja muilla vempeleillä tie paloalueille. Naruskajärven tie on valtion maantie, mutta loppumatka on kunnoltaan vaihtelevaa yksityistietä. Henkilöautolla ajokelpoinen tie ulottuu toisaalta jonkin verran Tuntsan Pirtiltä itään ja toisaalta Papukuruun pohjoiseen. Papukurustakin tie jatkuu, mutta rajavyöhykkeellä, josta mattimeikäläinen pysyköön poissa.


Naruskajärven tie punaisella, Papukurun haara vihreällä ja Tuntsan haara sinisellä

Tuntsalla oli kovin paljon epäonnea. Uuden metsän istutus useasta yrityksestä huolimatta epäonnistui. Kaiken kruunuksi 1960-luvun tunturimittarituhot ulottuivat Sallaan saakka. Tuntsaa kutsuttiin kuumaisemaksi ja kuva tukivat tätä. Neljäs epäonnen lähde on rajan takana parinkymmenen kilometrin päässä sijaitseva Kovdorin kaivoskaupunki, jonka tuottamat rikkipäästöt söivät elinvoimaa.


Parinkymmenen vuoden takaista kuvaa Tuntsasta

Tunturimittarin tuhoja on porotalousalueilla pidetty peruuttamattomina siksi, että poro syö sen, minkä tunturikoivu tarvitsee toipuakseen.

Tunstan nokisavotta johti varsin laajan metsäautotieverkoston rakentamiseen seudulle. Tästä käytiin julkista keskustelua. Muun muassa Arto Paasilinna kävi Metsähallituksen kanssa varsin kitkerää debattia 1970-luvulla Suomen Kuvalehdessä; silloin kuin SK:ssa vielä oli mahdollista esittää radikaalejakin ajatuksia.


Naruskajärven-Tuntsan tietä


Tuntsajoen silta

Kaikki nämä taustatiedot korvien välissä ennakko-odotukset kesäkuussa 2019 Tuntsan tielle käännyttäessä olivat odottavat: Minkähänlainen kuumaisema tietä vastaan tulla tupsahtaakaan. Yllätys oli suuri, kun metsäpaloista ei ollut juuri jälkeäkään ja kuumaisemiksi mainitut alueet kasvoivat vähintään nummea tai uutta nuorta puuta. Näyttää siltä, että myös pohjoisen luonto kykenee toipumaan saamistaan iskuista. Siihen menee vain kauan: Kun etelän metsä lähtee uusiutumaan muutamassa vuodessa, pohjoisessa uutta alkua saatetaan joutua odottelemaan 60 vuotta.


Tuntsaa 2019

Niille, joilla ei ole mahdollisuutta lähteä rinkka selässä patikoimaan lappilaiseen luontoon, Tuntsan tie tarjoaa yhdenlaisen läpileikkauksen.


Rajavyöhykkeen reuna Papukurussa


Poroja ja poroaitoja saattaa osua tielle

Logistiikkaa ja kapasiteettisuunnittelua

Hailuodossa järjestettiin muutama päivä sitten Bättre Folk -festivaali. Se on alkanut pienestä marginaalitapahtumasta ja nyt päätynyt massatapahtumaksi. Juhlapuheissa puhutaan ekologisuudesta ja muusta hyvellisyydestä, mutta massojen takia kyse on enemmänkin ryöstöviljelystä.

Katsotaanpa.

Lippuja oli myyty sen verran, että festivaaliorganisaatio ilmoitti paikalle saapuvan noin 5000 henkilöä.

Hailuoto on saari, johon kulkee tasan yksi (1) tie. Tien katkaisee noin seitsemän kilometrin mittainen lauttayhteys. Lauttayhteys on kesäpäivisin jo valmiiksi kapasiteettinsa rajoilla.

Huippukuorman aikaan lauttoja on kaksi ja kumpikin ottaa kerrallaan enintään 250 matkustajaa. Kun lautat kulkevat tiheimmillään 30 minuutin välein, reitin maksimikapasiteetti on siten 500 matkustajaa tunnissa. Aikataulun mukaan lähtöjä on vuorokaudessa 24-25 kappaletta, eli kun aamuyön ja puolen yön lautatkin lastataan täyteen, vuorokausikapasiteetti on luokkaa 6000.

Kulkemiseen oli ratkaisujakin. Ensimmäinen ratkaisu oli festivaalibussi Oulusta. Bussit mahtuivat lauttaan, mutta kun lautalla on neljä täyttä bussia, loput autot jäävät rannalle, vaikka niille olisi hyvin tilaa. Kas kun lautan 250 matkustajan raja tulee täyteen.

Jonot Oulunsalossa olivat pisimmillään kolmen tunnin luokkaa. Siinä olivat niin festivaalivieraat kuin ne, joilla Hailuotoon muuten oli asiaa. Paikallisethan pääsevät johon ohitse.


Jononpoikasta Oulunsalossa

Järjestäjä oli oikein maininnut, että bussin kyytiin pääsee myös Oulunsalon lauttarannasta, johon voi jättää auton maksuttomaan parkkiin. Oulunsalon lauttarannassa on pysäköintipaikka 13 autolle.

Majoitus oli järjestetty metsään festivaalialueen lähettyville. Metsään ei saanut viedä autoaan, vaan se piti jättää satamaan. Satamassa on pysäköintitilaa noin 60-80 autolle ja sen vieressä lisäksi noin 20:lle. No minne loput sadat autot? Maantien varteen tietenkin, kapean 816-tien! Ja kun kaikille ei pitkä kävelymatka mitenkään sovi, niin yksityisalueille, tonttien pihoille ja silleen.


Seututie 816 festivaalin pysäköintialueena

Epätoivoisin yritys oli järjestäjien toive: tule fillarilla. Oulusta on pelipaikalle sotkemista 53 kilometriä per suunta. Se on hieman pitempi matka kuin punavuorelaisen hipsterin 530 metrin polkemismatka lähimpään vegaaniruokalaan, eikä mitenkään merkittävää fillarisumaa ole raportoitu. Niin, ja fillarilla tulevakin on mukana siinä lautan 250 matkustajan kiintiössä.

Tässä on vähän samaa kuin ajatuksessa järjestää tuhansien kuuntelijoiden festivaali Pihlajasaaressa Helsingissä, parin vesibussin varassa. Jo pienellä laskutoimituksella on selvää että vaikeuksia tulee. Hailuodon kunnankin pelisilmä on asiassa laskeutunut runsaat puoli metriä ja kääntynyt 180 astetta. Kuntaa kiinnosti lähinnä maankäyttösopimusten laadinta festivaali- ja telttailualueen osalta. Festivaalia ei ole käsitelty missään päätöksentekoelimessä.


Kaikkiahan eivät pelisäännöt koske. Auton saa mukavasti teltan viereen, kun sen pysäköi yksityiselle mökkitontille.

Vakre veger

Norjassa jaetaan kahden vuoden välein kunniamainintoja esteettisesti onnistuneista tieprojekteista. Palkinnon virallinen nimi on "Vegdirektørens pris for vakre veger"; yleisemmin tunnettu lyhyesti Vakre veger.

Tapana on ollut antaa palkinto kolmelle kohteelle. Projektit kun ovat kovin erilaisia: Kaupunki-infran ja tunturinylitystien estetiikan kriterit ovat kovin erilaiset.

Yksi vuoden 2016 palkinnoista menee Ruijaan: tielle 98, tarkemmin vuonna 2015 valmistuneelle vanhaa tietä korvaavalle Ifjordfjelletin ylitystielle. Oikeaan osoitteeseen osunut palkinto: Tie on onnistuttu sijoittamaan hienosti herkkään tunturimaisemaan.

Tie 98 on monen suomalaisen tuntema rannikkotie Lakselvin ja Tana Brun välillä. Tie oli aikaisemmin osa Norjan selkärankaa E6-tietä. Se on kuitenkin sääherkkä. Samassa yhteydessä, kun Utsjoelle valmistui Saamen silta Suomen ja Norjan välille, norjalaiset rakensivat Tenojoen pohjoisrannalle maantien Utsjoen ja Karasjoen välille. Tämä numeroitiin E6-tieksi ja pohjoisempaa kulkeva tie sai numerokseen 98.


Vaihtoehtoiset reitit Lakselvin ja Tana Brun välillä

Sisämaan reitti on noin 45 kilometriä pitempi kuin 98 ja tavanomaisissa olosuhteissa matkakin kestää varttitunnin pitempään (jos tuolla nyt on joitain väliä 250 kilometrin matkalla), mutta se talvellakaan harvemmin on poikki sääolosuhteiden kanssa.

98-tie on pituudeltaan 210 km. Se nousee kahdesti Ruijan puuttomalle tunturiylängölle, Finnmarkviddalle. Kumpikin ylityksistä Børselvfjellet ja Ifjordfjellet ovat pituudeltaan noin 30 kilometriä. Avotunturit ovat vaikeita talvella lumen kinostumisen vuoksi. Näistä kahdesta Ifjordfjellet on vaikeampi, koska ne se nousee yli 300 metrin korkeuteen meren pinnasta. Tieosuus olikin usein suljettu talviajan. Vuonna 2009 päätettiin rakentaa tie ympärivuotiseksi ja tätä työtä tehtiin vuosina 2010-2015.












Norjalaiseen tapaan tiellä on varauduttu kolonna-ajoon. Vaikeiden sääolosuhteiden yllättäessä tie suljetaan. Tällöin tielle pääsee vain auran vetämässä letkassa; letkan päässä tulee toinen aura-auto huolehtimassa siitä, että kukaan ei jää matkalle. Kolonna kulkee 98-tiellä aikataulun mukaisesti viidesti vuorokaudessa kumpaankin suuntaan. Kolonnaan liittyvän odottelun takia lämmin vaatetus on välttämätön Norjan talvessa, olkoonkin autossa kuinka hyvä lämmitin hyvänsä.

Tien 98 muitakin osuuksia on parannettu: mutkia on oiottu, tietä on levennetty ja kuilun reunojen kaiteita muutettu asiallisemmiksi. Vanhaa tieosuutta on kuitenkin jäljellä paljon ja siksi Karasjoen kautta kulkeva E6 säilyttänee asemansa jatkossakin.


Tien 98 vanhempaa osuutta

Teillä ja Turuilla testaa - Oulun kehätie

Kaikki eivätpä tiedäkään, että Oululla on kehätie.

Onpa sekin nyt koeajettu. Ylivieskasta Taivalkoskelle kulkee yhtenäisesti numeroitu seututie 800, joka on maan pisin seututie. Pituutta tiellä on 311 kilometriä. Eritoten Kuusamon suuntaan ajettaessa erot matkassa ja ajoajassa ovat hämmentävänkin lyhyitä.



TomTomin reittipalvelu esittää, että hiljaiseen aikaan esimerkiksi valtatieltä 8 Kokkolasta Kuusamoon on "perusreittiä" Oulun kautta 44 km lyhyempi matka kuin tietä 800. Ajoaika on perusreittiä noin 45 minuuttia pitempi. Toisaalta nelostieltä Leskelästä matka on vain kahdeksan kilometriä ja 15 minuuttia lyhyempi.

Tieosuus "valmistui", kun Ylivieskan ja Haapaveden välinen suora tie valmistui 1980-luvun alussa. Tuolloin vielä ei nähty tarvetta pitkälle yhtäjaksoiselle numeroinnille. Yhtenäinen numerointi tieksi 800 tapahtui myöhemmin. Käytännössä tie "tehtiin" muuttamalla kaikkiaan yhdeksän (9) tuolloisen seututien numero.

Tie on laadultaan tavanomaista pohjalaista seututielaatua, eli kohtuukuntoinen, kulkee tasaisessa metsä- ja pelto maisemassa, ei ole kovinkaan mutkikasta ja isommat mäet ovat enempi harvinaisia. Mäkisyys toki lisääntyy koillista kohti kuljettaessa.


Suoraa tietä Vaalan ja Puolangan välillä

Tien luonteeseen kuuluu, että se kääntyy useaan kertaan: Se on kaikkiaan yhdeksässä (9) risteyksessä kääntyvä tie. Tämän lukeman kuitenkin lyö murskaten maan pisin kantatie 58, jonka 13 kääntymistä on vuonna 2016 käsitelty artikkelissa Kolmetoista tusinassa.

Tie alkaa Kalajokilaaksossa muutaman kilometrin päässä Ylivieskasta. Se haarautuu Savon suuntaan kulkevasta pääsuunnasta, jota edustaa valtatie 27. Numeroinnin yhtäjaksoisuus ei mitenkään näy viitoituksessa: Viitoituskohteena on aina seuraava kirkonkylä.


Tien läntinen pää

Jo ennen ensimmäistä viitoituskohdetta Haapavettä tie kääntyy kahdesti: Ensin liittyessään Oulaisten-Kärsämäen tiehen 796 ja toisen kerran juuri ennen Haapavedelle saapumista


Haapaveden eteläpuolella

Haapavedellä ylitetään Pyhäjoki.

Haapavedeltä Pulkkilaan kuljettiin aiemmin tietä 799, josta haarautui tie 803 Piippolan Leskelään. Nykyisin Haapaveden ja Piippolan välinen tie on 800 ja siitä Haapaveden Ojakylässä haarautuva Pulkkilan tie on 794.


Kolmas käännös, Haapaveden Ojakylä

Nelostien poikki kuljetaan Piippolan Leskelässä, jossa lähellä risteystä sijaitsee paasi, jonka mukaan vuonna 1958 määritetty Suomen keskipiste sijaitsee Piippolassa.

Itse asiassa tämä maarajojen mukainen keskipiste sijaitsee Piippolan kirkonkylän koillispuolella suolla ja muistokivi päätettiin sijoittaa asiakasystävällisyyttä osoittaen helposti saavutettavissa olevaan paikkaan nelostien varressa.

Keskipiste on nostattanut intohimoja. Puolanka on ilmoittanut olevansa Manner-Suomen keskipiste. Jonkinmoinen metakka nousi 2000-luvun alussa, kun naapurikunta Kärsämäki väitti keskipisteen siirtyneen puolelleen. Piippola teetti selvityksen asiasta Maanmittauslaitoksella ja keväällä 2003 voitonriemuisena julisti pisteen olevan edelleen Piippolassa.


Leskelä, Siikalatva

Leskelästä Piippolaan kuljettiin aiemmin tietä 801.

Neljäs käännös tapahtuu Piippolassa teiden 800 ja 8000 risteyksessä. Tie 8000 oli ennen 800. Sitä ennen se oli nelostie ennen tien oikaisua Pulkkilan kautta. Vanha tie on nykyisin museotienä.



Piippola

Piippolasta jatketaan entistä 805 Pihkalaan, josta entistä tietä 821 Kestilään. Ennen Pihkalaa ylitetään Uljuan tekoaltaan täyttökanava. Uljuan allas on osa Siikajoen tulvasuojelua. Pihkalasta Kestilään seurataan Siikajoen pääuomaa.


Pihkala, Siikalatva. Viides käännös.


Kestilä

Kestilästä Siikajoki kääntyy ensin etelään ja sitten kaakkoon kohti lähteitään. Tie 800, ennen 801, jatkaa Siikajoen sivujoen Neittävänjoen vartta tasaisessa laaksossa kohti Säräisniemeä. Seudun kartanpiirtäjältä ei juuri ole kulunut ruskeaa mustetta korkeuskäyrien piirtämiseen.


Neittävänjioen laaksoa

Hieman ennen laskeutumista Oulujärven rantaan tie ylittää vaatimattoman vedenjakajan ja saapuu Vaalan ja Vuolijoen väliselle tielle noin 130 metrin korkeudessa. Todettakoon, että valtaosa Kestilän ja Säräisniemen välisestä tietä on alle 120 metrin korkeudella, kun Oulujärven ylin säännöstelykorkeus on 123,55 metriä.

Vaalan kunnan edeltäjä oli Säräisniemi, jonne entinen tie 821 jatkuu lyhyen markan tienä 8210. Kohta sotien jälkeen 1940-luvulla aloitetut Nuojuan ja Jylhämän voimalatyömaat toivat seudulle paljon väkeä. Voimaloiden alueet siirrettiin Utajärven kunnasta Säräisniemeen, kuntakeskus siirrettiin Vaalaan ja koko kunta sai nimekseen Vaala vuonna 1954.


Kuudes käännös, Alakylä, Vaala

Vaalan keskustaan kuljetaan Oulujärven eteläpuolen tietä, joka ennen oli koko pituudeltaan numeroltaan 879. Oulujoen luusuassa, Vaalankurkussa, tehdään seitsemäs käännös. Vaalankurkku ylitettiin aikaisemmin yhdistettyä vuonna 1929 valmistunutta rautatie- ja maantiesiltaa. Maantiesilta on 1960-luvulta.


Vaalankurkun sillat

Vaalassa ylitetään valtatie 22. Sen jälkeen entistä tietä 883 jatketaan laajojen metsäalueiden halki Puolangalle. Matkalla ylitetään Otermajärvi, jonka jakaa puolikkaisiin Lapinsalmi. Salmi ylitettiin noin vuoteen 1956 saakka käsivetoisella lossilla, jonka kantavuus oli seitsemän tonnia,


Lapinsalmen pengertie ja silta

Kahdeksas käännös tapahtuu Puolangan länsipuolella Utajärvelle johtavan tien 837 risteyksessä. Yhdeksäs puolestaan on kohdassa, jossa tie 800 haarautuu Puolangan itäpuolella kantatiestä 78.


Puolangan keskustaa

Viimeinen osuus Taivalkoskelle kulkee suurelta osin kainuulaisessa vaaramaisemassa. Näljängän pohjoispuolella palataan Pohjois-Pohjanmaan maakunnaan puolelle alueelle, jota Koillismaaksi kutsutaan.


Pitkä on tie


Tie päättyy Oulun ja Kuusamon väliseen valtatiehen 20 Taivalkoskella

Maakuntaliittojen tapaan Pohjois-Pohjanmaan liitto on kaavatyön instrumentiksi saada tiemäärärahoja maakuntaan. Vuonna 2003 liitto esitti maakuntakaavaksi ehdotuksen, jonka mukaan seututiestä 800 tehtäisiin kantatie. Ympäristöministeriö hylkäsi päätöksessään vuonna 2005 tämän ajatuksen sen verran suorin sanoin, että sen uudelleen esittäminen indikoisi melko kehittynyttä röyhkeyttä. Ministeriö ei nähnyt tien täyttävän kantatien merkittävyyskriteereitä

Teillä ja Turuilla antaa plussia:

• Selkeä ja verraten hyvälaatuinen vaihtoehtoreitti
• Sujuva
• Maisemiltaan vaihteleva
• Ei tarvitse olla valtateiden tapaan raskaan liikenteen jaloissa

Teillä ja Turuilla antaa miinuksia:

• Lyhyet viitoitusvälit eivät "markkinoi" tietä vaihtoehtona
• Ei minkäänlaisia tienvarsipalveluita kuntakeskusten ulkopuolella. Omat eväät mukaan ilta- ja yöreissuille!
• Alkupää Ylivieskassa vaikea löytää: Ei viitoitusta Haapavedelle

Viimeiset vitsaukset

Teillä ja Turuilla on kymmenkunta vuotta sitten artikkelissa Hämeenkyrö kommentoinut tilannetta kolmostiellä: Yksi valtakunnan pääväylistä kulkee Hämeenkyrön kunnan keskustaajaman halki, ohituksen tiesuunnitelma on tehty, mutta mitään ei tapahdu.

Nyt näyttäisi tapahtuvan. Vastanimetty Rinteen hallitus on ilmoittanut osoittavansa seuraavassa lisäbudjetissa varat ohitustien rakentamiseen.

Uudella tieosuudella on pituutta vajaat 10 kilometriä, se ohittaa Hämeenkyrön koillispuolelta ja yhtyy nykyiseen kolmostiehen Sastamalaan johtavan seututien 249 risteyksen tienoilla. Tiestä tulee nelikaistainen ja se liittyy muuhun tieverkkoon kolmen eritasoliittymän kautta.



Tien valmistumisen jälkeen kolmostie ei kulke yhdenkään taajaman halki.

Muutenkin valtateiden kulkeminen taajamassa rupeaa olemaan enemmän tai vähemmän menneen talven lumia eritoten Oulun eteläpuolella; päätepisteitä tietenkin lukuun ottamatta. Oulun pohjoispuolella taajamat ovat pieniä ja liikennemäärät vähäisiä ja siksi ohitusteiden rakentamiselle ei kovin helposti löydetä laskelmaa, jonka osoittamat hyödyt ylittäisivät kustannukset. Poikkeus on nelostiellä sijatseva Ii: Oulun ja Kemin välillähän nelostie kantaa oikeastaan kolmen tien kuorman.

Karttamme osoittaa valtateiden jäljellä olevat taajamapullonkaulat aiemman rajauksen mukaan (Oulun eteläpuoli ja nelostie Kemiin):

• 4/9/13/23 Vaajakoski
• 4/28 Kärsämäki
• 4 Ii
• 8 Oravainen
• 8/27 Kalajoki
• 9 Riistavesi
• 9 Tuusniemi
• 9 Kemie
• 10 Lieto
• 13 Perho
• 13 Kaustinen
• 14 Juva
• 18 useita (valtatie, heh)
• 22 Muhos
• 23 Noormarkku
• 23 Pomarkku
• 23 Keuruu
• 23 Varkaus
• 27 Nivala
• 27 Haapajärvi
• 28 Kannus
• 28 Sievi