Suurta kainuulaista tiesotaa käytiin 1980- ja 1990-lukujen taitteessa Sotkamossa. Kyse oli tuolloisen valtatien 18, nykyisen kuutostien oikaisusta Vuokatin vaarajonon matalampien huippujen välistä.
Sortavalan-Joensuun-Kajaanin välinen valtatie kulki vielä 1960-luvun alkupuolelle Sotkamon Vuokatin kautta ja edelleen Nuasjärven pohjoispuolta ja yhtyi viitostiehen Kuluntalahdessa Kajaanin koillispuolella.
1970-luvun tuotoksia oli uusi valtatiereitti Nuasjärven eteläpuolta suoraan Kajaaniin.
Tilanne uuden tien valmistuttua
Uutta reittiä kun kartasta katsotaan, terävä mutka Vuokatin kautta kiinnittää huomiota. Niinpä jo 1974 valmistui ensimmäinen suunnitelma oikotien rakentamiseksi vaarajonon eteläosan poikki Eevalan ja Juurikkalahden välillä.
Suunnitelma ei aluksi herättänyt suuria tunteita, mutta kun sen toteutuminen rupesi näyttämään todennäköiseltä, tilanne muuttui.
Kekkosen ajoista lähtien Kainuussa vallitsi ajattelutapa, että vastaan tulevat työllisyyteen ja muuhun liittyvät ongelmat oikaistaan rakentamalla uusi tie jonnekin. Noihin aikoihin sikäläinen tiepiiri ajoi Oulujärven ylitystietä kuin käärmettä pyssyyn ja Vuokatin oikaisutie nähtiin salaliittoaskeleena kohti Oulujärven tietä.
Tielinja kulkee harvaan asutussa maastossa, mutta se ei estänyt paikallisia kyläläisiä nousemaan tiehanketta vastaan. Tekipä eräskin omille mailleen kaivosvaltauksen tietöiden estämiseksi.
Isommat laineet syntyivät siitä, että Vuokatin vaarajonon nähtiin tuhoutuvan. Vaarajono koostuu 13 vaarasta, joista pohjoisin, Iso-Pölly, varsinaisesti tunnetaan Vuokattina. Julkisessa keskustelussa Helsingin Sanomat valitsi puolensa varhain ja lehden otsikoinnin ja todellisuuden väliin jäi varsin suuri aukko.
Lehden artikkeleista saa käsityksen, että kansallismaisemaa oltaisiin merkittävällä tavalla tuhoamassa. Turun yliopiston väkikin sai palstakaupalla tilaa yleisönosastolla väitteellään Vuokatin parturoinnista.
Kartasta käy kuitenkin ilmi, että tie kulkee vaarajonon juurella ja kohta, jossa jono ylitetään, on loiva laakso, joka jää 60–100 metriä viereisten vaaranhuippujen alapuolella. Laaksossa kulki parikin paikallistietä.
Rinnevarjostuksella vahvistettua karttaa visualisoimassa korkeussuhteita
Asiasta kehkeytyi varsin suuri skisma muutama vuosi aiemmin perustetun ympäristöministeriön ja TVH:n välillä. Tielinjasta teetettiin ympäristöselvitys, joka ei nostanut esiin kovin innokkaasti suuria ongelmia. Selvitystä osapuolet sitten tulkitsivat varsin eri tavoin niin, että ulkopuolinen saattoi jäädä epätietoisuuteen siitä, keskustellaanko samasta asiakirjasta.
Hallitus sitten keväällä 1994 äänin ympäristöministeri Sirpa Pietikäinen vastaan kaikki muut päätti tien rakentamisesta.
Hyväksymispäätöksestä alkoikin sitten ikimuistoinen sirkus.
Kansanedustajaksi hakeutunut Oulun yliopiston eläintieteen professori ja luonnontieteellisen tiedekunnan dekaani Erkki Pulliainen, "Susi-Pulliainen", sai ahaa-elämyksen, että tielinjalta oli pari vuotta aiemmin löydetty merkkejä vesikosta, Suomesta kadonneeksi katsotusta näätäeläimestä. Asiaa käsiteltiin eduskunnassa ja sitten alkoi suuri vesikkojahti.
Paikalle tuotiin kymmeniä vesikkoloukkuja ja niitä sitten viriteltiin ja käytiin kokemassa samaan aikaan, kun tiemiehet pystyttelivät keppejään. Raivoisasta jahdista huolimatta vesikon vesikkoa ei löytynyt, vain minkkejä. Vesikonmerkitkin sittemmin paljastuivat minkinpapanoiksi.
Vesikkoloukut vietiin pois, tietyöt alkoivat loppuvuodesta 1994, korkein hallinto-oikeus hylkäsi valitukset eikä nähnyt paikallista luonnonsuojeluryhmää asianosaiseksi, ja Susi-Pulliainen oli harmissaan.
Tieosuuden pituus on noin 12 kilometriä ja se tuo Kajaanin 8,2 kilometriä lähemmäs Joensuuta. Osuus avattiin syyskuussa 1996 tien 18 jo muututtua tieksi 6.
Tien korkeinta kohtaa parturoidussa vaaramaisemassa
Sotkamolaisilla tuntuu olevan sijaa vinolle huumorintajulle. Koska kaikilla teillä pitää olla nimi, oikotie sai viralliseksi nimekseen Vesikkotie.