Kurkkuvettä

Saksalainen se keksii.

Baijerilaisessa pikkukaupungissa Dingolfing levitetään kaduille talvisin kurkkuvettä.

Eh...???

Kaupungissa sijaitsee varsin perinteinen elintarviketehdas, perustettu vuonna 1845. Firma tekee sinappia, erilaisia majoneeseja, ja muun muassa, niinpä, säilykekurkkuja.

Talvisin seudulla tiet pidetään auki runsaalla suolalla ja menettelyn sivuvaikutuksista ollaan huolissaan. Jo joitakin vuosia sitten kurkkutehdas ja tienpitäjä keksivät tehdä yhteistyötä. Kurkkujen valmistusprosessissa käytetään suolavettä tuhatkunta kuutiota vuodessa. Tämä on jätevettä, josta tehdas sitten pulittaa jonkinlaisen summan. Mutta ei enää pulitakaan, vaan käytetty kurkkuvesi luovutetaan tienpitäjälle. Tehtaan ei tarvitse maksaa jätevedestä eikä tienpitäjän tästä määrästä puhdasta vettä.

Kurkkuveden suolapitoisuus on 7 %. Tässä tulee kemia vastaan. Natriumkloridia kun sekoitetaan veteen noin 23-prosenttiseksi liuokseksi, syntyy soppa jonka jäätymispiste on noin –21 °C. 7-prosenttinen jäätyy jo –5 asteessa. Niinpä kurkkuvedestä suodatetaan partikkelit pois ja sitten siihen kipataan lisää suolaa niin, että pitoisuudeksi tulee runsaat 20 %. Tätä sitten roiskitaan tielle lumen ja jään poistamiseksi.

Suomalaisittain suolaliuoksen käytössä rakeisen suolan asemesta ei ole muuta erikoista kuin liuoksen hankintaprosessi. Eritoten loppusyksyllä ja alkukeväästä tapahtuva ennakkosuolaus tehdään pääosin suolaliuoksella, jonka koostumus on noin 23 % suolaa ja loput vettä. Suomessa vettä on riittämiin, joten sitä ei tarvitse hankkia kierrätettynä. 

Ja väärinkäsitysten välttämiseksi: Kyseessä on vihannesten pesuvesi, ei purkissa oleva etikkaliuos. Dingolfingissa ei siis talvisaikaankaan vallitse makea etikkakurkun tuoksu.