Uusi moottoritie valtiolle

Valtio saa tänään itselleen 53 kilometriä moottoritietä.

Koskenkylän–Kotkan moottoritien elinkaarimallisopimus päättyy tänään ja tie siirtyy palvelutarjoajilta valtion vastuulle. Sopimus allekirjoitettiin joulukuussa 2011 ja tie kokonaisuudessaan valmistui vuonna 2014.

Väylävirasto tiedotteessaan kertoo, että alun perin budjetoitu 650 miljoonan rakentamis- ja kunnossapitokustannus ei toteudu täysimääräisesti, vaan alitus on noin 20 miljoonaa. 

Elinkaarimallissa, joka Ylevien Eufemismien Osaston ulkopuolella yleisesti tunnetaan nimellä PPP (Public-Private Partnership), on myöhemmin kehitettyyn allianssimalliin verrattuna se etu, että koska vastuu lopputuloksen kunnossapidosta jää vuosikausiksi palvelutuottajalle, se kannustaa laadukkaaseen rakentamiseen. Valtiovarainministeriö ei tykkää, koska malli vie siltä pelimerkkejä jokavuotisessa budjettipelissä.

Projektissa syntyi 36 kilometriä uutta moottoritietä ja 17 kilometriä yksiajorataista moottoriliikennetietä muutettiin moottoritieksi.

Ahvenkosken silta Uudenmaan ja Kymenlaakson rajalla

Sopimuksen päättymisen valmistelu on isovaiheinen työ, koska koko infrastruktuuri katselmoidaan ja analysoidaan, onko sen tila sopimuksessa sovitun mukainen, sekä sovitaan korjaavista toimenpiteistä.

Puolikielistä

Tiukoilla kielirajoilla syntyy usein vekkuleita paikannimiä. Tämä ei ole pelkästään Ranta-Pohjanmaata koskeva ilmiö à la Kalapääträsk, vaan on sitä Uudellamaallakin.

Suomenkielisen Pornaisten ja Sipoon vahvasti ruotsinkielisen maaseutualueen rajalla voimme bongata mielenkiintoisen tienimen.

Lövkoski on selkeästi sekakielinen nimi (kuten vaikkapa Linnanberg tai Kortjärvsjön). Kun sitä ruvetaan "kääntämään" suomeksi ja ruotsiksi, tulos on vähintään huvittava.

Mutta mikä on Lövkoski?

Lähteet mainitsevat, että se on Laukkosken "ruotsinkielinen" nimi.  Laukkoski on Pornaisten puolella jonkin matkan päässä päinvastaiseen suuntaan kuin tie.

Maastokartta vie jäljille. Tien päässä on Laukkoskenniitty. Mutta sepä ei olekaan ns. ruotsiksi Lövkoskiängen vaan Lökkoskängen. 

Soutamista, huopaamista

Oulujoen varren valtatiellä 22 on mielenkiintoinen historia: Se on aikojen saatossa sekä vaihtanut puolta että numeroa.

Oulujoki on vanha tervareitti, mutta vuolautensa ja koskisuutensa takia tavaroiden kuljettaminen ylävirtaan oli hankalaa. Kun Täyssinän rauha vuonna 1595 solmittiin, Kainuu siirtyi Ruotsin hallintaan ja kuningas Kaarle IX, Kustaa Vaasan poika, päätti kohta kuninkaaksi noustuaan rakennuttaa linnan Kajaaniin. Linnaa huollettiin Oulusta käsin ja siksi Oulujoen eteläpuolelle osin nykyisen valtatien linjaa seuraten syntyi jonkinlainen ratsupolku Oulun ja Säräisniemen välille. Säräisniemeltä jatkettiin matkaa Kajaaniin vesitse Oulujärven ylitse. Tämän reitin historiasta on tarkempi artikkeli Keisarintie.

Vasta 1800-luvun puolenvälin tienoilla syntyi maantieyhteys Oulujoen luusuasta Vaalasta Oulujärven pohjoispuolitse Kajaaniin.  Tästä Oulun ja Kajaanin välisestä maantiestä tehtiin vuonna 1938 kantatie 77.

Yleiskarttakirja 1950. Kantatie 77 kulkee nykyistä hieman mutkaisempaa Kajaanintietä.

Oulujoen pohjoispuolella ei ollut Oulun lähiseutuja lukuun ottamatta tietä.

Suomen tiekartta 1940

Kun Oulujoen valjastaminen sotien jälkeen alkoi ja eritoten Muhoksen kolme voimalatyömaata olivat pistoteiden varassa, pohjoispuolelle tehtiin uusi tie. Koska se oli parempi kuin jotakuinkin mutkainen eteläpuolen tie, numero 77 siirrettiin pohjoispuolelle tien valmistuttua

Kantatietä 1950-luvun alkupuolella

Autoilijan tiekartta 1973. Kantatie 77 Oulujoen pohjoispuolella

Liikenteen määrän kasvaessa ja koska Muhos ja Utajärvi sijaitsevat joen eteläpuolella, joskus 1960-luvulla lopulla ruvettiin rakentamaan uutta tietä. Uusi tie ei kuitenkaan kulje Oulusta Vaalaan asti eteläpuolta, vaan ylittää joen Niskassa. Sitä mukaa, kun tämä tie valmistui, se sai numerokseen 828. Kun se oli valmis marraskuussa 1973, numero 77 liikkui taas, tällä kerralla eteläpuolelle.

Autoilijan tiekartta 1974, kantatie joen eteläpuolella.

Kovin kauan numero 77 ei kuitenkaan ehtinyt olemaan eteläpuolella. Jo vuonna 1976 tie muutettiin valtatieksi 22 ja numero 77 laitettiin koipussiin. Myöhemmin se annettiin Kyyjärven–Viitasaaren–Siilinjärven uudelle poikittaistielle.

GT-kartta 1979. Etelänpuolen tie valtatienä 22 ja pohjoispuolen tie maantie 830 (nykyisin 8300).

Polkupyörä hengenpelastajana

Tragikoomisten onnettomuuskertomusten osastolla referoimme lyhyttä Helsingin Sanomain juttua toukokuulta 1962.

Vuonna 1933 valmistui Imatralle Vuoksen yli kaksitasoinen Mansikkakosken silta. Ylätasolla kulki rautatie ja alatasolla maantie.

Silta oli osa 1930-luvulla rakennettua Lappeenrannan–Elisenvaaran rautatietä, jolla oli mittaa hieman yli 100 kilometriä. Rata lyhensi Helsingin ja Sortavalan välistä matkaa 31 kilometriä verrattuna kulkuun Viipurin kautta. Rakentaminen oli vaativa urakka vuolaan Vuoksen takia.

Sillan alakansi oli puuta ja sitä jouduttiin silloin tällöin uusimaan. Keväällä 1962 kansi oli purettu. Juopunut nuorimies oli päättänyt oikaista polkupyöränsä kanssa ja yrittänyt ajaa siltapalkkien päälle tilapäisesti asetettua lautaa pitkin. Gravitaatio oli kuitenkin vienyt tasapainosta voiton, ja nuorukainen oli pudonnut siltapalkkien väliin. Putoaminen Vuokseen olisi ollut melko varma kuolema, mutta nuorukainen sai roikutuksi polkupyörästään, joka ei mahtunut palkkien väliin. Poliisi ja palokunta oli ehtinyt hätiin ja pelastaneet pyöräilijän. Tämä oli viety Imatran poliisiasemalle "rauhoittumaan".

Kun valtatiet ja kantatiet saivat numeronsa vuonna 1938, Helsingin ja Sortavalan välinen valtatie 6 kulki sillan kautta. Valtatien aikaa kesti vuoteen 1973 saakka, jolloin uusi maantiesilta avattiin. 

Ahdasta mutta onnekasta

Vanhat onnettomuusuutiset olivat hieman erilaisia kuin nykyisin. Yksityisyydestä ei juuri välitetty ja osallisten nimet ja kotipaikat julkaistiin kernaasti. Kuvaukset olivat kovin yksityiskohtaisia. Joskus tapauksissa on myös koomisia seikkoja.

Heinäkuussa 1964 uutisoi Helsingin Sanomat yhden palstan pikkujutussa tapauksesta, jossa oli ajettu päin Merimaskun lossin eteläisen rannan puomia. Kuljettaja oli viety lääkäriin ja tämä oli todennut muiden seikkojen ohella, että veressä on alkoholia.

Kuljettajan esittämän meriselityksen mukaan kulkupelin jarrut olivat pettäneet lossirantaa edeltävän mäen päällä, ja kävi kuin kävi.

Monen tuon ajan lossionnettomuuden taustalla oli lossille johtava alamäki ja huonot jarrut. Merimaskussakin oli mäki, jos kohta ei jyrkintä mallia.

Autossa ollut seurue oli onnekas selvitessään pikkunaarmuilla. Keula oli painunut puomin alta, mutta auto oli pysähtynyt tuulilasiin osuneeseen puomiin.

Komiikkaosastoa on, että kyseinen ajoneuvo oli Morris Mini ja tähän neljän hengen autoon oli ahtautunut seitsemän.

Ahdasta on ollut. Miniä valmistettiin sekä Austinin että Morrisin nimellä. Perusmallin pituus oli 3,05 metriä, korkeus 1,35 m ja leveys 1,40 m. Nykyisistä pienistä autosta esimerkiksi Opel Corsan vastaavat mitat ovat 4,06 m, 1,44 m ja 1,75 m. Siihenkin voi tuottaa vaikeuksia saada mahtumaan seitsemää.

Silmitöntä rikollisuutta

Liikennemerkkien kielistä säädetään ns. käyttöasetuksessa eli valtioneuvoston asetuksessa liikenteenohjauslaitteiden käytöstä. Perussääntö on suomen ja ruotsin osalta yksinkertainen: Yksikielisissä kunnissa tekstit tällä kielellä ja kaksikielisissä kummallakin enemmistökielen ollessa ylempänä.

Kielilaissa on lisäksi viiden vuoden siirtymäkausi silloin, kun yksikielinen kunta muuttuu kuntajaon muutoksen takia kaksikieliseksi. Mitään siirtymäaikaa ei kuitenkaan ole säädetty silloin, kun kaksikielisen kunnan kielisuhteet vaihtuvat. Periaatteessa teippimiesten pitäisi olla töissä heti uudenvuodenyönä, mutta terveen järjen nimissä käytäntö on toinen.

Itäisellä Uudellamaalla tienpitäjä valtio ei ole jaksanut noudattaa näitä valtion asettamia säädöksiä. Pernaja ja Linjendal liitettiin Loviisaan jo yli 16 vuotta sitten vuonna 2010 ja näiden entisten kuntien alueet muuttuivat siten osaksi suomenkielisenemmistöisiksi. Kuitenkin kuutos- ja seiskatiellä näkyy suomenkielisenemmistöisen Loviisan alueella ennalleen jätettyjä viittoja enemmänkin.

Asiassa jännitysmomenttia lisää se, että mitään varsinaista logiikkaa merkeistä on vaikea löytää. Osa kilvistä on suomiruotsimallia ja osa ruotsisuomimallia. Esimerkkinä kaksi peräkkäistä etäisyyskilpeä, joiden välissä ei kulje entistä kunnanrajaakaan.

A-traktori

Ruotsissa liikkuneet ovat saattaneet havaita teillä henkilöauton näköisiä hitaasti liikkuvia vempeleitä, joiden perässä on punainen kolmio.

Tällainen kulkupeli voi maantiellä tulla melko yllättäen eteen ajaessaan nopeusrajoitusta 50 km/h hitaammin.

Se on A-traktori.

Traktorin kanssa sillä harvemmin on oikeastaan juurikaan tekemistä.

Taustalla on se, että jo joskus 1930-luvulla Ruotsissa oli sallittua muuntaa auto traktoriksi, jota sai ajaa 15-vuotias ja jonka huippunopeus oli 30 km/h. Näitä kutsutaan EPA-traktoreiksi takavuosien halpakauppaketjun mukaan. Vuodesta 1963 käyttöön tuli A-traktoriluokka, jonka ehdot ovat samansuuntaiset kuin EPA-traktoreiden. Uudet EPA-traktorit kiellettiin vuonna 1975, mutta vanhoilla saa ajaa.

Matkustajapaikkoja saa olla kaksi, laitoksessa pitää olla "lava" ja vetokoukku. Sen omapainon tulee olla vähintään 2000 kg tai vetokyvyn vähintään 1000 kg.

Vanhat Volvot ovat A-traktoreiden rakentajien erityisessä suosiossa.

Säädösten tulkinta on vaihdellut vuosien mittaan ja siksi liikenteessä näkyy jos jonkinlaista vempelettä. Lavaksi käy takaluukun kanteen tehtyyn reikään upotettu laatikko. Jossain vaiheessa on koria pitänyt muokata poistamalla matkustamo, mutta jossain toisessa vaiheessa on riittänyt matkustamon täyttäminen esimerkiksi subwooferilla. 

Tämäkin on onnistuttu rekisteröimään A-traktoriksi.

Nykyisin A-traktori pitää katsastaa kahden vuoden välein. Sen on arveltu vähentävän haluja esimerkiksi nopeudenrajoittimien poistamiseen.

EU ei ole oikein tykännyt ruotsalaisten traktoreista. Nyt niille on tulossa uusia pelisääntöjä, jotka muistuttavat mopoautoja. Huippunopeus nousee 45:een ja niihin tullaan vaatimaan uusi B1-ajokortti. Se voidaan myöntää 16-vuotiaille, mutta kansallisesti tulee olemaan sallittua laskea ikäraja 15:een.

Kekseliästä

Tietyömiesten kekseliäisyys liikennemerkkien asettelussa on hieno juttu. Tämäkin blogi olisi paljon suppeampi ilman sitä.

Espoossa 14 vuotta sitten rakennettu Länsiväylän ylittävä Ruukinsilta on remontissa. Liikuntasaumoja kaiketi korjaillaan. Asfalttia on kuorittu ja liikennemerkkejä laitettu.

Tässä järjestyksessä. Ensin aluerajoitus 40 ja sitten perään tiekohtainen 30. Toistaiseksi kunnossa. Mutta sitten työmaa loppuu, ja kadun varten on keksitty laittaa nopeusrajoitus päättyy ‑merkki.

Ja mitäpä tämä merkki tarkoittaakaan:

Merkillä osoitetaan, että merkillä C32 osoitettu nopeusrajoitus päättyy ja siirrytään yleisen nopeusrajoituksen piiriin.

Siis siirrytään yleisen nopeusrajoituksen piiriin. Ollaan taajamassa ja yleinen nopeusrajoitus on 50. 

Työmaan pomo varmaan uskoo, että kyseisen merkin jälkeen rajoitus on 40, mutta eipä vain olekaan. Kuvitelma siitä, että kun haetaan varastolta nopeusrajoitusmerkki ja sen päättävä merkki, asia on kunnossa, on valitettavan yleinen näköhavainnoista päätellen

Olisikohan saman porukan edellinen työmaa ollut Saarnilaakson koulun kohdalla muutaman sadan metrin päällystysurakka. Tuntomerkit vihjaavat siihen suuntaan. Eräälläkin kadunpätkällä oli satunnaisesti lätkäistyjen merkkien ansiosta rajoitus 30, 40 tai 50 riippuen saapumissuunnasta. Siinä olisi ollut Palsternakallakin ihmettelemistä.