19.11.2024

Kuuden vuoden motti

Helsingin Tattariharjussa on Suomessa harvinainen moottoritieliittymä, jossa nelostie ja seiskatie haarautuvat. Liittymässä ei ole ramppeja pohjoisesta itään eikä päinvastoin, vaan tämän suunnan liikenne kulkee Kehä III:n kautta. Teiden haarukan sisään jää Jakomäen kaupunginosa, jota rakennettiin samoihin aikoihin kuin moottoriteitäkin.

Nelostien moottoriliikennetien osuuden valmistuttua Viikistä Vantaan Helsingin maalaiskunnan Kuninkaanmäkeen vuonna 1973 aiheutti Jakomäessä myrskyn. Moottoritieltä poistettiin pysäkit ja jakomäkiset menettivät valtaosan julkisesta liikenteestään.


TVH puolustautui ja esitti kantanaan, että moottoritiesuunnitelmat ovat olleet olemassa vuodesta 1965 saakka ja niissä ei bussipysäkkejä esiinny. Viraston näkemyksen mukaan Jakomäestä asuntoja ostaneita oli johdettu harhaan.

TVH tässä asiassa näyttäisi olleen oikeassa. Esimerkiksi vuonna 1970 Suur-Helsingin Osuuspankki julkaisi Helsingin Sanomissa ison ilmoituksen, jossa muun muassa kehuttiin moottoritien vieläpä parantavan kulkuyhteyksiä. Tällaisesta markkinoinnista pääsisi nykyään kuluttaja-asiamiehen hampaisiin tai raastuvan penkille.


Jakomäkeläiset toki ymmärsivät, että aivan joka kylän kohdalla ei ole mahdollista olla liittymää moottoritielle. Närkästys on kuitenkin ymmärrettävää, koska pääsy moottoritielle oli varsin monimutkainen projekti.


7,7 kilometriä kunnes päästään vieressä kulkevalle moottoritielle

TVH:n asenne tuohon aikaa oli kuntia ja hallintoalamaisia kohtaan varsin yliolkainen. Pääjohtajat olivat Kekkosen kavereita, ja selusta oli siten hyvin turvattu. Nelostie eli Lahden moottoritie Helsingissä oli aika outolintu, koska siinä ei Helsingin kaupungin alueella ollut ainoatakaan varsinaisesti paikallisen liikenteen liittymää. Kivistön liittymän kautta syntyi kulkemaan Kehä ykkönen ja liittymistä toinen, Tattariharju jo mainittiinkin. Tämä on sillä tavoin yllättävää, että Lahdentietä rakennettiin samoihin aikoihin, kun selvästi kaupunkimoottoritieksi rakennettu Länsiväylä valmistui. Länsiväylälle jo ensi vaiheessa tuli yhdeksän liittymää Lauttasaaren ja Kivenlahden välille.

Vuonna 1975 Helsingin kaupunki käänsi korvansa jakomäkisten vaatimuksille. Jakomäen kohdalle ryhdyttiin suunnittelemaan liittymää Helsingin suuntaan. Ei kuitenkaan nelostielle vaan seiskatielle, Porvoonväylälle. Kaupunki pääsi TVH:n kanssa sopimukseen, että TVH rakentaa ja kaupunki ottaa hoitaakseen. Uusi liittymä avattiin 4.12.1979 ja kuuden vuoden motti oli auennut.


Pihlajamäen ja Viikin suunnassa käytiin samanlaisesta asiasta debattia. Myös siellä oli TVH haistattanut paikalliselle liikenteelle pitkät. 


Pihlajamäentien kohta 1970-luvulla

Myös Pihlajamäen kohdalle ruvettiin suunnittelemaan liittymää samoihin aikoihin kuin Jakomäkeen. Liittymä avattiin marraskuussa 1980. 

15.11.2024

Niin sanottua tiedonvälitystä

Espoossa ilmestyvä maksullinen ilmaisjakelulehti Länsiväylä on laittanut kortensa kekoon vuosikausia kaupungissa velloneeseen tieriitaan. Ainakin otsikoinnista päätellen maksullisen ilmaisjakelulehden objektiivisuus asiassa on kovin kevyttä.

Maksullinen ilmaisjakelulehti kirjoittaa otsikossaan: Kiista puiston läpi avatusta autotiestä toistamiseen oikeuteen.


Seudulla kymmenet vuodet asuneen kaffekuppi on pudota lattialle ilmaisusta "puiston läpi avattu autotie" pelkästä hämmästyksestä. Nokkela toimittaja ei ole vaivautunut ottamaan selvää tilanteen historiasta.

Hemtansin kylässä sijainneen Lillhemtin tilan alueelle rupesi 1930-luvulla syntymään omakoti- ja kesämökkiasutusta, joka pikkuhiljaa laajeni. Tarvontien rakennus 1950- ja 1960-lukujen vaihteessa katkaisi suoran tieyhteyden Kauniaisiin ja pääasialliseksi tieksi muodostui Kokinkylän kautta Jorvaksentielle suuntautunut reitti, jonka osa nyt kiistelty tieosuus on.


Seutu 1960-luvulla

Viimeistään 1950-luvulla kylään alkoi linja-autoliikenne Helsingistä. Aluksi liikennettä hoiti Pinnioja & Mattila, joka varsin pian myytiin Kauko Tyllilälle ja sai nimen Juhanilan linja. Kavereiden kesken yritys sai kalustonsa perusteella lempinimen Jätelinja.


Lillhemtin päärakennus ja Henttaan autotie. 


Juhanilan linja Oy Lillhemtin linjan aikataulu vuonna 1966

Kyseinen tie näkyy pitäjänkartoissa jo 1930-luvulla. Siten maksullisen ilmaisjakelulehden otsikko "puiston läpi avatusta autotiestä" on hölynpölyä.

1990-luvulla kaupunkisuunnittelun silmät naulautuivat Henttaan peltoaukeamiin ja paikalle ruvettiin kovin suurisuuntaisesti laatimaan suunnitelmia uudeksi Suurpellon alueeksi, josta piti tulla jonkinlainen Tapiolan ja Piilaakson yhdistelmä. Nokia irrottautui 5000 high tech ‑työpaikan suunnitelmista ja sen jälkeen lähes pohjattomasta savikuopasta on ruvettu tekemään varsin puhdasta asuinaluetta. Alue pääosin entistä merenpohjaa, joka Espoon maaperäkartassa on pääosin rakentamisen kannalta toiseksi vaikeinta viitosluokkaa. Paalua on siis kulunut muutaman metrin verran.

Tässä yhteydessä syntyi asemakaava, jonka taakse Henttaan omakotialue jäi. Kaupunki keksi piirtää kallion reunaan puistoalueen, katkaista Henttaan ainoan tien ja osoittaa uudeksi reitiksi melko messevän kiertotien. Tätä katkaisua, jonka perumista maksullinen ilmaisjakelulehti nyt kutsuu autotien avaamiseksi puiston läpi, on alueella aina vastustettu ja paheksuttu.


Aluetta vuonna 2024

Henttaan tie jäi pussikaduksi ja sen varteen on rakennettu Suurpellon osapuilleen ainoat pientalot. Näiden omistajat nyt aidossa nimbyhengessä näkevät tien katkaisun saavutettuna etuna ja ovat kiistan toisena osapuolena.

Kaupunginhallitus teki päätöksen kadun avaamisesta, ja päätös meni nurin korkeimmassa hallinto-oikeudessa asemakaavan vastaisena. Nyt tehdään muutosta asemakaavaan ja se sitten johtaa omaan prosessiinsa hallinto-oikeuksissa. Parasta kaivaa popcornit esiin, aivan pikaisesti ei tule valmista.

11.11.2024

Porvoontien kääntösilta

1930-luvulle tultaessa ruvettiin Suomessa nopeasti näkemään silloista tieverkkoa oleellisesti paremman tiestön tarve. Ennen sotia ei päästy kovinkaan pitkälle. Rakentaminen alkoi varsin luonnollisesti Helsingistä valtakunnan kakkos- ja kolmoskaupungin Turun ja Viipurin suuntaan. 1930-luvulla saatiin aikaan uudet tiet Helsingistä Porvooseen ja Hiidenveden ylitystä lukuun ottamatta Saloon. Kolmantena merkittävänä tienä oli Jorvaksentie Helsingin ja Kirkkonummen Jorvaksen välillä.

Tie Helsingistä Porvooseen kulki Sipoon kautta ja mittaa reitillä on noin 60 kilometriä. Tietä ei voida luonnehtia erityisen suoraksi. Uusi tie vedettiin itäisestä Helsingistä selvästi lähempää rannikkoa.


Helsingin-Sipoon-Porvoon maantie

Rakentamispäätös syntyi eduskunnassa joulukuussa 1932. Päätökseen sisältyi varsin oleellisia linjauskysymyksiä: Päätös koski tieosuutta Helsingin maalaiskunnan Puodinkylästä (nykyisin Puotilasta) Porvooseen. Valtio ei missään tapauksessa halunnut ruveta rahoittamaan tai rakentamaan uutta Kulosaaren siltaa. Näin olisi käynyt, jos maantie olisi nimetty keskustasta keskustaan.

Helsingin kaupunki omisti maa-alueita Viikin suunnalla ja sitoutui rakentamaan maantien Helsingin maalaiskunnan Latokartanon kohdalta Herttuaniemen (Herttoniemen) kautta Puodinkylään. Tästä Viikintien synnystä on artikkeli Kustannusjakoa ja iltalypsyä vuodelta 2018.

Tien rakentaminen sujui ripeästi. Jo vuoden kuluttua nuijankopautuksesta tie avattiin Sipoon Östersundomiin saakka. Tie avattiin yleiselle liikenteelle syyskuussa 1935, kahden ja puolen vuoden rakennustöiden jälkeen.

Tien rakentaminen olo nopeaa, koska kallioleikkauksia ei juuri tarvittu. Aikalaiset mainitsevat tien lähes tasaiseksi, koska mäkien jyrkkyys oli enimmillään vain 5 %. Nykymittapuissa tällainen tie on kaikkea muuta kuin tasainen, mutta puhutaan 90 vuoden takaisesta rakentamisesta.


Uusi Porvoontie nykyisen Sipoonrannan kohdalla

Tie oli leveydeltään kuusi metriä ja se oli sorapintainen. Vuonna 1939 tie sai betonipäällysteen Helsingistä melkein Sipoon Söderkullaan. Tien nimittäin oli tarkoitus olla vuoden 1940 olympialaisten maantiepyöräilyn reitti. Lisäksi tie oli varsin raskaasti kuormitettu: silloisella mittarilla ilmaistuna liikenne oli 3451 tonnia vuorokaudessa.

Tien rakentamista kuitenkin kohtasi ennakoimaton viive. Sipoonjoki ylitettiin Söderkullan länsipuolella ja Söderkullan kartanon omistaja vaati, että ylityskohtaan rakennettaisiin kääntösilta. Seudulla oli teollista toimintaa ja joki oli proomuilla kuljettavissa jonkin matkaa uuden tien pohjoispuolelle.

Asiassa oli myös se taloudellinen puoli, että ylityspaikassa oli kartanon omistama yksityinen silta, jonka ylittämisestä perittiin tiemaksu, kumpaankin suuntaan. Maksu oli viisi markkaa, joka nykyrahassa on luokkaa 2,50 euroa. Hinnaston poikkeus oli perunakuorman kuljettaminen, josta veloitettiin 10 markkaa.

Liikennettä maksullisella yksityissillalla

Valtio oli jo aiemmin ottanut kannan, että Sipoonjoki nyt mikään laivareitti todellakaan ei ole ja siksi Uudenmaan läänin maaherran Ilmari Helenius teki päätöksen, että paikalle rakennetaan suunnitelmien mukainen kiinteä silta. Kartano valitti tästä päätöksestä. Tammikuussa 1935 korkein hallinto-oikeus pani pisteen ilveilylle ja hylkäsi kartanon omistajan Hjalmar von Bonsdorffin valitukset.

Kiinteänkin sillan rakentamisessa oli omat vaikeutensa savisen maan takia ja paalutus tehtiin tuolloin poikkeuksellisen syvälle. Silta kuitenkin valmistui nopeasti.


Sipoonjoen silta m/1935

Varsin pian sillan valmistumisen jälkeen se todettiin profiililtaan hankalaksi: Sillan alikulkukorkeutta oli nostettu ja se teki melkoisen hyppyrin. Virtapilareita muutettiin matalammiksi, ja sillalle tehtiin uusi puukansi.

Varsin pian kävi kuitenkin niin, että liikenteen määrä kasvoi ja Sipoonjoen silta kävi pullonkaulaksi ja se oli myös onnettomuusaltis.


Jo 25 vuotta valmistumisensa jälkeen sillan viereen laitettiin pioneerisilta ja silta korvattiin uudella. Uusi silta valmistui vuonna 1960.

7.11.2024

Kun Norja katkesi

Norjassa sattui 24.10.2024 traaginen junaonnettomuus. Mo i Ranan eteläpuolella Trondheimista Bodøhön matkalla ollut matkustajajuna törmäsi maanvyöryn radalle tuomiin kiviin ja suistui raiteiltaan. Veturinkuljettaja menehtyi ja neljä matkustajaa loukkaantui lievästi. Veturi ja ensimmäiset vaunut putosivat rinteeseen, ja radan kohdalla kulkenut E6-tie tukkeutui.

E6-tie on ollut päiväkausia suljettuna onnettomuuspaikan kohdalla onnettomuustutkinnan ja rautatiekaluston pois viennin takia. Työtä ovat viivästyttäneet toistuvat keskeytykset, jotka ovat johtuneet maanvyöryvaaran uusiutumisesta runsaiden sateiden takia.

Onnettomuuden takia Norja on ollut käytännössä katkenneena kahteen. Pohjois-eteläsuuntaisia reittejä ei tässä Norjan kapeikossa ole kuin kaksi. Toinen teistä, Helgelandin rantatie 17, ei ole kovinkaan kelvollinen vaihtoehto. Matkaan sisältyy lauttayhteys. Lautta ei ole pikkupurkki, vaan siihen mahtuu 120 henkilöautoa. Lähtöjä on vuorokaudessa kuitenkin vain 13 suuntaansa.

Luonteva 75 kilometriä pitempi kiertoreitti on Mo i Ranasta Ruotsiin E12-tielle ja takaisin Norjaan Hattfjelldalin kautta tietä 73. Pulmana oli se, että sama myrskysää, joka aiheutti radalle vyöryn, toi vuorille paljon lunta. Tie oli pitkään poikki Ruotsin puolella, kun itäeurooppalaiset kuljettajat eivät selvinneet kelistä, vaan useamman auton voimin järjestivät omanlaisensa performanssin, jonka purkamisessa kului pitkään. 


Onnettomuuspaikka punaisella, Nesnan-Levangin lautta sinisellä ja rekkojen tieltäsuistumiskohdat violetilla

Myös pohjoisempaa kulkeva kiertotie Ruotsin tietä 95 pitkin oli sääolosuhteiden takia poissa laskuista. Reitti tekee lähes 200 kilometrin mutkan ja järkeviä paluureittejä Norjaan on oikeastaan vasta juuri Trondheimin pohjoispuolella. Pieneen onnettomuuspaikan kiertoon se ei ole omiaan: Vaihtoehto on konseptina varsin samankaltainen kuin Helsingistä Ouluun ajaminen Joensuun kautta kiertäen.

Kiertotietä on helpotettu siten, että Norjasta Norjaan kulkevan tavaraliikenteen ei tarvitse pistäytyä Ruotsin puolella tullissa, kunhan mukana ei eräitä kiellettyjä tuotteita, kuten ampuma-aseita ja koiria.

Junan lopullinen poistaminen ja tien avaaminen tapahtuu kuluvan viikon aikana ja työn on arvioitu kestävän kolme päivää. Pyhäinpäiväviikonlopun ajan E6 oli avoinna osan aikaa, koska sääolosuhteiden takia Ruotsin kautta kulkevan kiertotien pelättiin tukkeutuvan.

3.11.2024

Vuosaaren silta

1960-luvulle tultaessa oli Helsingin seudun asuntopula huutava, aluerakentamisesta ei ollut mitään kokemusta, kaukolämpö oli lähes tuntematon ja asuntojen hankkiminen monelle lähes mahdotonta hankalien ja puuttuvien rahoitusmekanismien takia. Helsingin maalaiskunnan Vuosaaren alueella toiminut betonialan yritys Saseka rupesi realisoimaan maaomaisuuttaan. Alueen rakennuttajaksi ryhtyi Asuntosäästäjät ry, joka innovatiivisen vetäjänsä Martti Ilveskorven johdolla tuotti Vuosaareen asuntoja tuhansille asukkaille, saatuaan KOP:n kanssa rahoitusjärjestelyt toimimaan.


Puotilan-Vuosaaren seutu 1960-luvun alkupuolella. Helsingin ja Helsingin maalaiskunnan raja kulkee Vartiokylänlahtea pitkin.

Liikenneyhteydet olivat ongelma. Asuntosäästäjät rupesi puuhaamaan siltaa Vartiokylän lahden poikki. Helsingin maalaiskunnalla ei ollut rahaa sillan rakentamiseen ja Helsingin kaupunkia taas ei pätkääkään kiinnostanut ruveta maksamaan jotain böndelle johtavaa sillanrumilusta.

Siltahanke luonnollisesti nostatti metelin Puotilassa, vaikka suunniteltu tie kulkikin alueen reunoja pitkin. Perinteiseen nimbytyyliin sillan esitettiin pilaavan kaiken, tuhoavan kaiken ja olevan kaikin puolin saatanasta. Vakiintuneiden kaikenvastustamisyhdistysten rinnalla vahvasti kielteisen kannan ottivat Helsingin Sanomissa julkaistun kirjelmän mukaan myös muun muassa Puotilan Marttayhdistys ja Puotilan Reserviupseerit ry.

Ajan tapaan Asuntosäästäjät vastasi kirjelmään suorasanaisesti sekin. Ilveskorpi esitti kantanaan muun muassa, jos kulosaarelaiset olisivat aikoinaan suhtautuneet siltaansa samalla tavalla kuin puotilalaiset, koko Puotilaa ei olisi olemassa.

Silta ja tie olivat kuitenkin asemakaavojen mukaisia. Varsin harvinaiseen tapaan sillan rakennutti Asuntosäästäjät ry pankkien rahoituksella. Rakentaminen aloitettiin vuonna 1964.


Toteutunut silta ja siihen liittyvät tiet 1960-luvun loppupuolella

Helsinki alkoi kuitenkin kiinnostua Vuosaaresta, koska sinne muuttajat olivat pääosin helsinkiläisiä veronmaksajia ja koska sinne suunniteltiin satamaa. Samoihin aikoihin Helsingin maalaiskunta joutui toteamaan, että sillä ei ole varaa uuden kaupunginosan infrastruktuurin rakentamiseen, eikä kaupunkialueen kaavoittaminenkaan maalaiskunnalta oikein suju. Hieman pitkin hampain maalaiskunta luovutti Vuosaaren Helsingille ja samalla menetti lähes kaikki merenrantansa. Kuntaliitos astui voimaan vuoden 1966 alusta.

Silta, joka rakentamisensa aikaan oli Suomen toiseksi pisin Helsingin toisella reunalla sijaitsevan Lapinlahden sillan jälkeen, vihittiin käyttöön 1.7.1966. Nyt kyllä silta jo kelpasi Helsingillekin ja avajaismarssin etunenässä taivalsi Helsingin ylipormestari Lauri Aho.


Herrasväki juhlimassa siltaa, jonka rakentamisesta oli aiemmin kieltäydytty

Avajaisten aikaan silta oli vielä Asuntosäästäjät ry:n omaisuutta. Vuonna 1967 Helsingin kaupunki osti sillan ja eräitä maa-alueita kuuden miljoonan markan summalla. Elinkustannusindeksillä korjattuna summa vastaa noin 12 miljoonaa euroa vuonna 2024.


Vuosaaren silta 1970-luvun alussa. Vasemmalla Puotila, oikealla Vuosaari. Helsingin kaupunginmuseo, Simo Rista

Silta on nelikaistainen ja sillä liikutaan vilkkaan moottoritien tapaan: Keskimääräinen vuorokausiliikenne on 30 000 ajoneuvon luokkaa. Toisin kuin joskus suunniteltiin, metroa ei tuotu sillalle. Sen sijaan Vuosaaren metroa varten rakennettiin katusillan pohjoispuolelle metrosilta. Se valmistui vuonna 1998.