Uudellamaalla aikoinaan ilmestynyt aviisi Nyland kertoo tuoreeltaan kesäkuussa 1938, että 1.6.1938 alkaen Helsingissä on viisi pääväylää autoliikenteelle.
Taustalla on se. että Helsinki oli pitkään kahden ulosmenotien varassa: Läntinen Viertotie kulki Haagan suuntaan ja haarautui ensimmäisen kerran Pitäjänmäellä. Pohjoiseen ja itään kuljettiin Itäistä Viertotietä Vanhankaupunginkoskelle ja sieltä edelleen Malmin ja Sipoon suuntaan.
Kun valtio vuonna 1938 numeroi omat päätiensä, olisi ollut hieman hassua, että Helsingistä säteittäisesti lähteneet päätiet eivät olisi olleet kaupungin alueella erityisasemassa.
Niinpä tapahtui seuraavaa:
- Läntinen Viertotie nimettiin uudelleen Turuntieksi ja se ulottui Pohjoiselta Rautatienkadulta Haagan kauppalan rajalle teiden 1, 2 ja 3 päähän.
- Itäinen Viertotie sai nimekseen Hämeentie ja se ulottui Hakaniemen torilta Helsingin maalaiskunnan rajalle Vanhankaupunginkosken sillalle teiden 6 ja 7 päähän.
- Itämerenkatu, joka alkoi Kalmistokadusta, nykyisin Mechelininkadusta, osoitettiin pääväyläksi Lauttasaaren sillalle saakka Huopalahden kunnan rajalle tien 51 päähän.
- Itäisestä Viertotiestä haarautunut entinen Pakaankatu, vuodesta 1928 Mäkelänkatu, osoitettiin pääväyläksi Oulunkylän kunnan rajalle saakka pääradan kohdalle, teiden 4 ja 5 päähän.
- Itäisestä Viertotiestä haarautunut Lautatarhantie osoitettiin pääväyläksi Kulosaaren sillalle asti, Kulosaaren huvilakaupungin rajalle. Tarkoitus oli, että valtatiet 6 ja 7 linjattaisiin Kulosaaren kautta.
Kaupungin viisi pääväylää
Asiaan liittyi pari mielenkiintoista lisäseikkaa.
Ensinnäkin, pääväylillä oli "ehdoton etuajo-oikeus". Myöhemmässä terminologiassahan ilmaisu "etuajo-oikeus" näkyy enää liikennemerkin nimessä, mutta muuten korostetaan muiden väistämisvelvollisuutta.
Itämerenkatu kuvan vasemmassa reunalla keltaisella katkoviivalla korostettuna. Helsingin kaupunginmuseo.
Toisaalta meno nupukivi- ja sorakaduilla on ollut aika haipakkaa. Pääväylille asetettiin eräitä pistekohtaisia rajoituksia lukuun ottamatta nopeusrajoitukseksi 70 km/h. Kuorma-autojen nopeusrajoitus kuitenkin pysyi asetuksen mukaisessa 45 km/h:ssa ja omnibusautojen 60 km/h:ssa. Muuten kaupungissa asetettiin samana vuonna yleisrajoitukseksi 50 km/h.
Mäkelänkatu 1933. Etualalla Vallilan ruotsinkielinen kansakoulu. Helsingin kaupunginmuseo.
Hämeentie Arabian tehtaiden kulmilla 1930-luvulla. Helsingin kaupunginmuseo.
2 kommenttia:
Terminologia väistämissäännöissä oli tuolloin vielä hieman horjuvaa. Esimerkiksi Helsingin kaupungin kunnallisessa asetuskokoelmassa vuodelta 1938 liikennemerkistä todetaan näin:
"Etuajo-oikeutetun tien merkkiä käytetään valtaväyliksi julistetuilla teillä, joilla tienristeyksissä on ajoetuoikeus, ja sijoitetaan se ajoetuoikeutetun tien oikealle puolelle sellaisiin kohtiin, joissa ajoetuoikeuden tiedoittaminen on liikenteen järjestelyn ja liikenneturvallisuuden kannalta tarpeellista."
Siis ajoetuoikeus, jota osoittaa etuajo-oikeutetun tien liikennemerkki.
Toisin kuin sanoit, Viertoteiden nimet muutettiin Turuntieksi ja Hämeentieksi jo vuonna 1928, ei kymmenen vuotta myöhemmin. Tämä ilmenee Helsingin kaupungin nimistötoimikunnan vuonna 1970 julkaisemasta kirjasta Helsingin kadunnimet. Nämä nimenmuutokset tuskin liittyivät mitenkään suoranaisesti valtateiden numeroiden käyttöönottoon.
Joka tapauksessa Turuntien nimi jäi melko lyhytaikaiseksi; se oli voimassa vain 14 vuotta, kunnes siitä ja sen jatkeena olleesta Heikinkadusta tuli Mannerheimintie.
Lähetä kommentti