Valtaosa insinöörityöstä on inkrementaalista, vanhempien insinööripolvien työn hyödyntämistä. Se, että suomalaiset työt pysyvät nykyisin kutakuinkin hyvin paikallaan, perustuu muun muassa siihen, että vanhoista vahingoista on kyetty oppimaan opiksi.
Yksi suomalaisista piirteistä on savimaa. Eritoten lounaisen Suomen jokiseudulla on kerrostunutta savea, joka saattaa lähteä liikkeelle vaakasuoraan. Savi voi olla pehmeää, mikä edellyttää hyviä perustuksia. Sukulaismies aikoinaan kertoi omakotitalotyömaastaan Salossa: Miehet olivat lounastunnille lähtiessään tökänneet rautakangen pihalle pystyyn ja tunnin kuluttua siitä ei näkynyt enää kuin vaaksan verran yläpäätä. Savimaita kohdanneista rakennus- ja tievahingoista on aikakirjoihin jäänyt paljon merkintöjä.
Siltojen sijaan katsellaan muutamaa takavuosien tiesortumaa. Kuvituksen lähde Helsingin Sanomat.
Lokakuussa 1962 rakennettaessa Jorvaksentiestä tulevaa Länsiväylää Espoossa sortui Otsolahden ylittävä tiepenger. Asiaa tutkittaessa todettiin jäljelle jäänyt penger niin heikoksi, että se kesti vain jalkamiehen. Penger korjattiin tuomalla siihen uutta kiviainesta. Koska kuorma-autolla ei voitu ajaa viereen lisäsortumariskin takia, lasti kipattiin parinkymmenen metrin päähän, mistä se jouduttiin kantamaan lapiopelillä perille. Penkereen materiaali käytettiin myöhemmin moottoritien pohjamateriaaliksi.
Kantatie 51, Jorvaksentie, Espoo 1962
Myös Tarvontien rakentamisen yhteydessä oli pengervaikeuksia. Gumbölen-Veikkolan osuutta rakennettaessa tapahtui parikin sortumaa. Syyskuussa 1967 melkoinen määrä täytemaata valahti koristamaan Nupurinjärven rantaniittyä.
Valtatie 1, Turunväylä, Espoo 1967
Eräänlainen surullisen hahmon ritarin tie on Kaarinan ja Paraisten välinen osuus Turunmaan saaristotietä 180. Huhtikuussa 1958 sai talonväki yllätysherätyksen, kun Hessundin sillan penger sortui ja maamassat kuljettivat läheistä omakotitaloa seitsemän metrin matkan. Kahdeksan vuotta myöhemmin rakennettiin Kirjalansalmen komeaa riippusiltaa. Kesäkuussa 1966 sillan penkereet sortuivat kahdessa vaiheessa. Ensin toiselta rannalta tie painui parhaimmillaan neljä metriä ja tien vieren savipelto nostatti parimetriset lisäreunat. Miehekäs kanjoni. Samassa kuussa toisella rannalla katosi puolet tiestä, tällä kertaa sivusuuntaan.
Turunmaan saaristotie, Kirjalansalmi 1966
Savimaiden sydänmailla marraskuussa 1980 rankkasateet veivät putkisillan Piikkiössä Turun ohikulkutieltä vain muutaman kymmenen metrin päässä silloisesta ykköstiestä. Tie katkesi kokonaan.
Kantatie 40, Turun ohikulkutie Piikkiö 1980
Kemiön ja Perniön välistä tietä parannettiin 1980-luvulla ja kesäkuussa 1987 siitä katosi satakunta metriä Strömman kanavan itäpuolella. Paikalle tehtiin kiertotie, mutta se oli kevytrakenteisena vain henkilö- ja linja-autoille. Onni onnettomuudessa oli se, että Strömman tie ei enää ollut ainoa kiinteä yhteys Kemiönsaarelta. Siitä huolimatta raskaan liikenteen kiertomatka Rungonsalmen sillan tai Kokkilan lossin kautta saattoi käydä pitkäksi. Syyksi sortumaan osoittautui joko viallinen maaperätutkimus tai tutkimustulosten tulkinta. Kallion kuviteltiin olevan lähellä, mutta asianosaiset asiaa tutkittuaan totesivat tien rakennetun osapuilleen vesipatjalle.
3 kommenttia:
Onnistui se idempänäkin, tien 372 Kiili-Hillo länsireuna sortui 70-luvun lopulla Vehkalahdella Myllyvuoren kohdalla ja satamaan matkannut neukkurekka selvisi nipin napin perävaunun kulkiessa osin tyhjän päällä. Viranomaisilla oli täysi työ vakuutella rekkakuskille, että hän ei ole syyllinen tapahtuneeseen, Haminan konstilla oli tapana paikata kielitaidon puutteitaan neukkupenojen mokissa osoittelemalla itään ja murahtaa "Siperia". Tie oli rakennettu 45-asteisen kallionrinteen päälle ja alapuolella oli Ruissalon savipelto, johon upposi myöhemmin motarityömaalla paalutuskone tästä 400 m länteen. Haminan itäisen liittymän vaiheilla upposi myös tuliterä 50 t Hitachi-kaivinkone puomin selkää myöden, esiinkaivu kesti pari viikkoa.
Suomessakin on jossakin määrin kyse onnesta, ettei täällä ole sortunut siltoja. Jyväskylässä Kangasvuoren vesitorni sortui yllättäen 3.11.2012 ja syyksi paljastui, ettei 1970-luvulla käytetty KA-jännemenetelmä jännitetyissä betonirakenteissa kestänytkään aikaa. Huonolla tuurilla romahdus olisikin voinut sattua jollakin sillalla. Sen jälkeen monia KA-jännemenetelmällä rakennettuja siltoja uusittiin pikavauhtia, mm. Helsingissä seututiellä 100 eli Hakamäentiellä Metsämäen ylikulkusilta (jonka uusimista pian Hakamäentien remontin valmistumisen jälkeen tämäkin blogi kritisoi - syynä oli tuo, että KA-jännemenetelmän heikkous paljastui vasta Hakamäentien remontin jälkeen).
Teiden sortuminen tai mutaan uppoaminen näyttäisi olevan vieläkin ihan ajankohtainen uhka. Valtatiellä 1 Kirkkojärven kohta Espoossa rakennettiin muutama vuosi sitten uusiksi paalulaatalle, kun tie oli uponnut niin syvälle, että vesi nousi sille ajoittain. Väylävirastolla on nyt rahoitusta odottamassa tai suunnittelussa mm. Kehä III:lla Askiston ja Espoonkartanon kohdat sekä valtiellä 7 Vanhakylän kohta Loviisassa, joissa kaikissa puupaaluhatturakenne on pettänyt ja tie uppoaa hiljalleen. Noissa onneksi tilanne on tiedossa ja niitä mitataan jatkuvasti, joten sortumisen ei pitäisi tapahtua yllättäen.
Limingassa muuan purosilta siirrettiin valtiolta kunnan hallintaan, tosin valtion piti se ensin kunnostaa ennen kuin kunta huoli sen. Kunnostuksen ajaksi rakennettiin lyhyt kiertotie ja ojaan väliaikainen rumpu. Hyvinhän se olisi normaalikesänä välttänyt, mutta juuri se kesä oli erittäin sateinen. Niinpä vesi vei kiertotien...
Mutta osasi se kuntakin. Asuinalueemme kokoojakadulle laitettiin uusi ojarumpu, joka johti useampivuotiseen ikiliikkujaan. Talvella rumpu routi, joten keväällä paikalla oli erittäin inhottava S-kuoppa. Se tasoitettiin kuorimalla päällyste ja tuomalla hieman soraa. Syksyllä laitettiin uusi päällyste, ja talvella rumpu routi ja piiri pieni pyöri jälleen.
Lähetä kommentti