Virallisia tienviittoja ruvettiin systemaattisesti laittamaan maanteiden risteyksiin 1930-luvulla. Alku aina hankalaa ja kritiikkiäkin rupesi nousemaan.
Suomen Kuvalehdessä oli 1930-luvun mittaan useampi kertomus siitä, kuinka maanteillä eksytään viitoituksesta huolimatta. Eikä mikään ihmekään. Tieverkko oli ajateltu niin, että se koostuu risteyksistä, joita sitten yhdistävät tiet. Jokaiselle maantien risteykselle kehitettiin nimi ja pääasiallisena viitoituksen kohteena olivat tärkeimmät risteykset.
Eräässä artikkelissa ihmeteltiin, mikä on Pelmaa. Kirjoittaja pyrki Ikaalisista kohti Vaasaa ja viitoissa ei missään esiintynyt Vaasan nimeä, vaan Pelmaa. Kyseessä on risteys Kyrönjokivarressa Ylistarossa. Siinä risteävät tiet Vaasaan, Seinäjoelle ja Lapualle.
Pelmaan risteys on nykyisinkin ajankohtainen. Teillä ja Turuilla on siitä kirjoitellut vain pari kuukautta sitten artikkelissa Käärmettä pyssyyn.
Toisessa artikkelissa ällisteltiin, miten päästä Nurmijärven kirkolle. Jälkikäteen oli selvinnyt, että olisi pitänyt seurata viittoja Heikkariin, koska se on seuraava maanteiden risteys. Heikkarista on sitten runsaat puoli kilometriä Nurmijärven kirkolle. Eihän tietä nyt Nurmijärvelle voinut viitoittaa Nurmijärven Raalasta. Jokin järjestys se olla pitää.
Heikkari palasi viitoitukseen 1960-luvulla uuden kolmostien valmistuttua. Koska vallalla oli periaate, että kullakin paikalla on vain yksi sisääntulotie, Karhunkorven ja Nurmijärven välinen paikallistie 11437 (nykyinen 1321) oli viitoitettu Heikkariin. Nimeä Heikkari ei esiintynyt edes tarkassa peruskartassa.
Kuten karttaliitteestä nähdään, nimen saanut risteys saattaa olla aika kaukana saman nimisestä paikasta. Raalan risteys oli 2,5 kilometrin päässä Raalan kartanosta.
Kehujankin annettiin. Muun muassa Ivalossa olleelle viitalle.
Ajat kyllä muuttuivat. Valta- ja kantateiden lanseeraamisen jälkeen kyllä ruvettiin viitoittamaan "perille asti". Risteysorientoituneisuus kyllä säilyi niin kauan kuin joulukuusiviitat olivat käytössä 1960-luvun lopulle. Vaikka viitoissa oli kaukokohde, niin aina myös seuraava risteys, olkoon kuinka mitätön tahansa.
Hyvinkäällä entisellä nelostiellä oli risteys Hyvinkää II (silloinen Uudenmaankadun ja Kytäjänkadun risteys). Eipä tuota ollut pohjoisen suuntaan viitoitettu kuin Hyvinkää I ‑risteykseen saakka.
Joulukuusiviittojen aikaan oli myös tieto lisää tuskaa -periaate vahva. Esimerkkimme on Kangasalta Huutijärveltä, jossa aikanaan erkanivat Tampereelta itään kulkeneet valtatiet 3, 9 ja 12 Helsinkiin, Jyväskylään ja Lahteen. Mutta koska tien 12 numerointi alkoi vasta Pälkäneen Kyllössä, ei viitoitusta Lahteen nähty tarpeelliseksi. Tylkän risteykseen viitta toki on.
6 kommenttia:
Nykyään ei taideta edes pyöräteiden viitoissa ilmoittaa etäisyyttä kymmenen metrin tarkkuudella.
Muutama on tullut nähtyä, lienevät molemmat tehty pilke silmäkulmassa. Salossa on eräs pyörätieviitta, jossa kohteeseen on matkaa 0,02 km eli 20 metriä. Sitten eräässä torniolaisessa viitassa lukee "Ruotsi 0,01" eli 10 metriä. (Muistaakseni luku oli tuo.)
Kahden desimaalin "tarkkuudesta" luovuttiin kaiketi jo vuonna 1938, kun tienumerointi lanseerattiin ja siirryttin nykyisinkin käytössä kirjasintyyppiin ja pieniin kirjaimiin.
Koska tuon ajan parasta mittaustekniikkaa tuskin käytettiin maanteiden mittaamiseen, on hyvä erottaa toisistaan käsitteet "kahdella desimaalilla" ja "kahden desimaalin tarkkuudella".
Voisiko olla mahdollista, että 1930-luvun viitoitusjärjestelmän idea olisi ainakin osittain kopioitu rautateiltä? Radat ja rataosat nimetään edelleen niiden päissä olevien liikennepaikkojen mukaan, eivätkä nämä liikennepaikat tai niiden nimet aina ole yleisesti kovin tunnettuja. (Kaikkihan tiedämme esimerkiksi, missä kulkee Kytömaa–Hakosilta-rata.) Rautateiden kaltaiseen suljettuun järjestelmään tällainen tapa varmaan sopiikin aivan hyvin, mutta maanteille tietysti huonommin.
Alemmassa tieverkossa näkee edelleen aika paljon jäänteitä vanhasta risteyksestä risteykseen -periaatteen mukaisesta viitoituksesta. Esimerkiksi Luopioisissa Rautajärven eteläpuolella kulkevalle tielle 13981 opastetaan nimellä Auraanpohja, joka on tien toisen pään lähellä sijaitseva Rautajärven lahti, ei mitään muuta. Matkan varrella olisi Rantakulma-niminen kyläntapainen, jota varten tie lähtökohtaisesti lienee edes olemassa - tai jos tien tarkoituksena on olla läpikuljettava oikoreitti järven eteläpuolitse, olisi kauempana risteyksen jälkeen kohteena Rulja(nkylä), jonne myös järven toiselta puolelta opastetaan.
Ja entäpä toiseen suuntaan? Opasteet vievät Niitynlahteen, tien 322 risteykseen. Jälleen, jos tarkoitus olisi käyttää tietä läpikulkuun Niitynlahteen saakka, olisi Luopioinen isompi paikka risteyksestä eteenpäin - tai jos tietä ei ole ajateltu läpikulkuun, Rantakulma olisi matkan varrella.
Yllättävän sitkeässä risteysten nimet pysyvät, vaikkei maastossa ole enää soikeita kilpiä, joista tietäisi edes olevansa perillä jossain paikassa, jonka olemassaoloa on muuten mahdotonta edes havaita. Toisaalta paikallinen väestö on saattanut tottua näihin nimiin, kun viitassa on "aina" opastettu niihin. Tietysti voi sitten kysyä, onko viittojen tarkoitus oikeasti opastaa johonkin järkevään paikkaan vai olla vain identifiointivälineitä, joilla paikalliset asukkaat voivat opastaa vieraitaan perille samoin ohjein kuin omat isovanhempansakin ovat tehneet... :)
Tuota Auraanpohjaa pohdiskelin eilen (!) siitä ohi ajellessani. Vastaavia esimerkkejä tieverkolla on ziljoonittain. Tälle sukua on ilmoittaa "kelirikosta" siten, että lukema on seuraavaan nimettyyn risteykseen.
On varmaan ollut iso homma keksiä risteyksille nimiä eritoten keskellä ei mitään sijaitseville. Näitähän on pääteilläkin. Esimerkiksi risteys vt10/kt54/mt283 Perähuhta on saanut nimensä puolentoista kilometrin päässä olevan torpan mukaan.
Sitten homma kääntyy tragikomiikan puolelle, kun näitä nimiä laitetaan liikennetiedotteisiin: Tie 5 välillä Kajaani - Kuusamo. Tarkempi paikka: Paikasta Soutuniva 10,3 km, vaikutusalue 21,6 km, suuntaan Poussu.
Lähetä kommentti